Urolagnian alkeet.

Kirjoitanpa tänne pitkästä aikaa. Musiikkiharrastus vie niin paljon aikaa, ettei ole ollut sopivaa saumaa hehkuttaa. Nysse loppu ***tana!!!

Hyvään bändiin pääsemisen jälkeen on tapahtunut asioita, joiden luulin olevan jo kaukana teini-iän tavoittamattomassa horteessa. Paitsi että olen löytänyt erinomaisen “uuden” kitaramerkin, Indien (tuli ostettuakin sellainen, IPR First Anniversary, Googlesta voitte etsiä), olen keksinyt sille oivallisen käyttötarkoituksen: treenaamisen. Seikon hermojaraastavalla äänellä varustettu metronomi katosi takavuosina, luultavasti tuottamuksellisesti, mutta nyt oli pakko hommata uusi. Merkki on Korg, ääni yhtä ärsyttävä, mutta käyttö silkkaa hekumaa.

Enkä tarkoita hekumalla nyt sitä euforista tunnetta, kun kolmenkymmenen asteen pakkasessa kusihätä yltää kliimaksiinsa, ja kehon valtaa lapsuudesta tuttu lämmön tunne. Sekin on lyömätöntä, mutta vielä ihanampaa on havaita, että treenaaminen kannattaa edelleen, vaikka ikä on lähempänä neljää- kuin kahtakymppiä. Perustekniikkaharjoituksissa kun juju on siinä miten tekee, ei siinä mitä tekee. Kerralla oikein, riittävän rauhallisesti, huolellisesti ja ahnehtimista vältellen… ja tuloksia syntyy kuukaudessa, vaikka treenaamiseen uhraisi niinkin vähän aikaa kuin esimerkiksi minä teen (noin tunnin-kaksi päivässä).

Olenhan minä aina jotenkuten osannut soittaa, mutta olen karsastanut voimakkaasti “muusikkoutta”. Muusikkous kun oli mielestäni epäsoittajuutta, epäcooliutta ja epätoivoista – kaikki samassa paketissa. Kuinka väärässä olinkaan. Sen sijaan että löisin itseäni itkien, olen päättänyt korjata asian. Ei enää kaihoisia kesäiltoja loman viimeisinä päivinä, tyyntä vettä ja itsetuhoisia ajatuksia, “entä jos olisin silloin teininä malttanut harjoitella”. Koskaan ei ole liian myöhäistä.

Treenaamisen ja bluesin myötä myös jazz avautuu. Sointuharmonian perimmäisen ajatuksen hoksaamisen ja modaalisuuden ymmärtämisen jälkeen se on suorastaan välttämätöntä.

Nocturnus – kaiken hyvän alku ja juuri.

Joskus jokin tapahtuma jää niin selvästi mieleen, että sitä voi käyttää ikään kuin majakkana muiden samoihin aikoihin tapahtuneiden asioiden hahmottamisessa. Vuonna 1991 olin automatkalla Helsingistä kotiini Vehkalahdelle, kun nykyisen asuinpaikkani kohdalla selailin perheemme venäläisen laatuauton radiokanavia. Vastoin koulussamme vaikuttaneiden epäsovinnaisten piirien “parempaa” tietämystä Ladan radiosta löytyi myös FM-vastaanotin.

Jokin mystinen ääni sai minut pysähtymään hetkeksi Radiomafia-kanavalle. En ole ihan varma, mutta miellyttäväsoundinen paasaaja saattoi olla Klaus Flaming. Puheen tauottua korviin tulvahti käsittämätöntä möykkää, sellaista infernaalista paahtoa, etten ollut moista aiemmin kuullut. Biisi oli nimeltään Lake of Fire, esittäjänään tuohon aikaan elämänsä vedossa ollut Nocturnus. Kanava vaihtui muiden autossa istujien vaatimuksesta melko pikaisesti, mutta minä olin myyty.

Tätä ennen hevi oli minulle yhtä kuin Metallica ja Iron Maiden. Sepulturaan ja Napalm Deathiin oltiin kavereiden kanssa vasta tutustumassa, mutta Nocturnus oli jotain aivan muuta. En tiennyt mistään mitään tuohon aikaan, ei ollut hajuakaan Metalliliitosta tai Floridan skenestä. Nocturnus oli juurikin floridalainen bändi, yksi monista noihin aikoihin pinnalle nousseen death metal -genren perustajista. Nocturnus ei ole niistä menestynein, mutta minulle ensimmäinen ja siksi kovin rakas. Myöhemmin kuvioihin astuivat Morbid Angel, Malevolent Creation ja Death, sekä muualta Floridaan asettunut Cannibal Corpse. Carcassia en ollut vielä kuullut, Beavis and Butt-head oli tutustuttava minut Heartworkiin, samoin kuin Slayeriin hieman myöhemmin. Kuka vielä väittää, että piirretyt olisivat roskaa?

Ehkä dramaattiset vokaaliosuudet olivat syy siihen, että kaikki äärimmäinen metallimusiikki aluksi nauratti. Cannibal Corpsen huvittava kurnutusta etäisesti muistuttava ulosanti oli kaikkein hilpeintä kuultavaa. Pian aloin kuitenkin erottaa musiikista myös syvällisempiä ulottuvuuksia. Aloin janota lisää tietoa näistä kiehtovista yhtyeistä, ja Hit Parader, Kerrang! sekä ansaitusti legendaarinen Metal Hammer toimivat korvaamattomina tietolähteinä, internetiä kun ei tietenkään tuohon aikaan ollut varsinaisesti olemassa, ainakaan samanlaisena “informaation supervaltatienä” kuin tänään.

Mukaan tulivat pikkuhiljaa Possessed, Deicide, Cynic, Atheist ja Pestilence – kaikki loistavia bändejä loistavalta aikakaudelta. Deathia lukuun ottamatta (enkä ole ihan varma Possessedista) lähes kaikki mainitsemani bändit ovat jollain tavalla edelleen aktiivisia, tai ovat ainakin olleet vielä 2000-luvullakin tapetilla. En kuitenkaan ole juurikaan jaksanut käydä keikoilla, vaan olen jättänyt naatiskelun kotiolosuhteisiin, sekä tietysti loimottanut kyseisiä orkestereita aina kun siihen on ollut mahdollisuus. Nytkin.

Ruotsalaisesta deathista en ole oikein koskaan innostunut, paitsi Entombedista, Meshuggahista, Edge of Sanitystä sekä Dan Swanön Moontowerista. Jotenkin göteborgilainen ahdistuneisuus tuntui falskilta ja liian kliiniltä. Miten ruotsalainen “folkhemmets medborgare” voisi tehdä uskottavasti mitään muuta kuin Ace of Basea tai Cardigansia? Olin kiihkeästi tätä mieltä pitkään, vaikka samaan aikaan jumaloin Destroy/Erase/Improvea, sekä Swanön moog-soundia.

Tajunnanvirran katkaisemiseksi loppuun vielä tuo erään herätyksen aikaan saanut Nocturnuksen Lake of Fire. Aika maaniset kiipparit, eikö vaikka?

Fleetwood Mac, brittibluesin kuningasbändi.

Ikiaikainen unelma on toteutumassa, kun olen päässyt mukaan blues-bändiin. Keikoillekin varmasti ennemmin tai myöhemmin lähdetään, mutta toistaiseksi vielä etsitään ja treenaillaan sopivia biisejä. Samalla pääsee hyvällä syyllä tonkimaan muinaisjäänteitä, Indiana Joneksen hengessä.

Fleetwood Mac muistetaan monesti aivan vääristä syistä. Hirvittävä Rumours on yksi maailman myydyimmistä levyistä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä alkuperäisen Macin kanssa. Todellinen Fleetwood Mac soitti bluesia, eikä Stevie Nicksistä ollut tuolloin tietoakaan.

60-luvun lopulla elettiin brittibluesin kultakautta. Eric Clapton, Jeff Beck, John Mayall ja Peter Green olivat suurimpia nimiä. Viimeksi mainittu perusti Fleetwood Macin vuonna 1967, ja nimesi bändin rumpali Mick Fleetwoodin sekä Bluesbreakers-aikaisen bändikaverinsa John McVien mukaan. Seuraavien vuosien aikana purkitettiin todellisia klassikoita, ja vaikka blues on varsin pitkälle vanhan kierrättämistä, uskallan väittää, että Green toi bändeineen brittisoundiin myös melkoisesti omaleimaisuutta.

Joillekin on varmasti uutinen, että Black Magic Woman on itse asiassa Fleetwood Macin kappale. Carlos Santanan tulkinta on tunnetumpi, mutta ehdottomasti kannattaa tutustua Macin sielukkaaseen alkuperäisversioon. Kitarointi on erittäin juurevaa, eikä soittoa ole muutenkaan hiottu liian laimeaksi. Aikanaan bändiin liittyi myös 18-vuotias Danny Kirwan, loistava kitaristi, jonka soittokäden jälki kuuluu ehkä parhaiten ajattomassa Albatrossissa. Vaikea uskoa, että näin hienoa soitantaa saisi nykypäivänä kuulla teini-ikäisten tekemänä.

Peter Green meni jossain vaiheessa totaalisen sekaisin. LSD ja skitsofrenia olivat huono yhdistelmä, ja lienee jonkin sortin ihme, että mies keikkailee vielä tänäkin päivänä. Tai että on ylipäätään hengissä. Ennen kuupan kilahtamista Mac ehti onneksi soittaa helvetin hienoja biisejä, kuten Like This Way -live osoittaa:

Rush – maailman suurin kulttibändi.

Toronton suuri trio, Rush, kiikutti hiljan kauppoihin yhden kaikkien aikojen hienoimmista rock-dokumenteista. Beyond the Lighted Stage on informatiivinen läpileikkaus hämmästyttävän uran luoneen bändin historiaan, hieman ehkä pintapuolinen, mutta musiikki puhuu. Eikä Rushista oikeastaan tiedetä niin paljoa, bändi ei ole mikään haastattelukone.

Dokumentin myötä kunnioitus mystistä kolmikkoa kohtaan vaihtuu kunnioitukseksi pitkää uraa ja tinkimättömyyttä kohtaan, mikä ei ole ollenkaan huono asia. Kiss on aina ollut minulle “se” bändi julkielämässä. Privaatisti suurimman suosikin statuksesta on nauttinut Rush jo ainakin kymmenen vuotta.

Oma diggailuni alkoi 90-luvulla Grace Under Pressuren löytämisestä. Tästä kiitän kotkalaista tanssiyhtye Quattroa. Muutenkin 80-luvun Rush on aina ollut minulle rakkainta, mutta ymmärrän hyvin jos kaikki eivät jaa näkemystäni. Rushin pitkälle uralle mahtuu ainakin kolme eri vaihetta, jotka eroavat toisistaan merkittävästi. Tässä suhteessa Kiss tulee jälleen mieleen (olihan Rushin ensimmäinen “suuri” kiertue yhteisproduktio juurikin Kissin kanssa. Gene Simmons, joka esiintyy dokumentissa useaan otteeseen, pitää noita alkuaikojen kiertueita lähinnä oppireissuina, mutta Rushin kavereille kysymys oli unelman toteutumisesta).  Alkuaikojen reipas hard rock kypsyi progressiiviseen suuntaan varsin nopeasti, saavutti kliimaksin 80-luvun taitteessa, siirtyi syntetisaattoreiden myötä uudelle tasolle, kunnes palasi jälleen takaisin juurilleen myöhempinä vuosina.

Rushin kuuntelijat ovat olleet perinteisesti niitä ei-niin-suosittuja teinejä tai nuoria aikuisia. Nykyään nämä entiset outsiderit ovat pankinjohtajia, muusikoita tai tietokonemiljonäärejä. Sama sakki joka pelasi roolipelejä ja opetteli basson tai koskettimien saloja, kuunteli myös Rushia. Beyond the Lighted Stage ei arkaile marssittaa menestyneitä ihmisiä kertomaan suhteestaan bändiin, mikä voi äkkiä tuntua hieman turhalta tai turhamaiselta, mutta Billy Corganin, Les Claypoolin ja Trent Reznorin kaltaisten ikonien lapsenomainen innostus välittyy niin aidontuntuisesti katsojalle, ettei kyynisyydelle juuri jää sijaa.

Hauskoja anekdootteja on tonneittain, kuten tarina Paul Stanleyn tutustumisesta Caress of Steeliin. Geddy Lee, Rushin nokkamies, istutti Stanleyn keskellä yötä kuuntelemaan vielä julkaisemattoman eepoksen alusta loppuun yhtä soittoa. “I could see from his face that he didn’t get it”. Caress of Steel, kuten Rush yleensäkin, jakaa yleisön kahtia. Joko olet Rushin kelkassa täysillä, tai sitten et ymmärrä alkuunkaan. Hupaisaa oli myös Gene Simmonsin ensireaktio Rushin näkemiseen lavalla, ja etenkin lavan takana tapahtuvaan touhuun. Rushin kaverit menivät keikan jälkeen yleensä hotelliin katsomaan telkkaria, kun Gene tunnetusti puuhasi jotain aivan muuta.

Arvostus Neil Peartia kohtaan vain kasvaa, hämmästyttävää miten se on edes mahdollista. Muusikkona mies on tietysti yksi koskemattomista, sanoittajana vähintään yhtä mielenkiintoinen. Dokumentti antaa ujolle ja syrjään vetäytyvälle Peartille mukavasti tilaa kertoa omista näkemyksistään, sekä havainnoi, kuinka Peart on edelleen Lifesonin ja Leen mielestä bändin “new guy”. John Rutseyn vuonna 1974 korvannut Peart on tietenkin yhtä olennainen osa Rushin soundia ja vetovoimaa kuin muutkin, mutta samaa veljeyttä ja harmoniaa kuin mikä Lifesonin ja Leen välillä ilmiselvästi vallitsee, Peart ei ole koskaan saavuttanut. Eikä varmaankaan edes yrittänyt, ehkä viileän omaleimainen mystikko tuo Rushiin juuri sen taianomaisuuden, joka tekee bändistä niin tunnistettavan. Peartilla on muuten hämmästyttävän miellyttävä puheääni, seikka joka ei ole ennen käynyt ilmi oikein mistään.

Peartin ja Rushin suurin kriisi käydään läpi suuremmin revittelemättä, mutta dokumentista käy hyvin ilmi se, miten lähellä Rush kävi lopettamista 90-luvun loppupuoliskolla. Taustallahan oli Peartin tyttären ja vaimon kuolemat lyhyen ajan sisällä, ja rumpalin totaalinen romahtaminen psyykkisesti näiden traagisten tapahtumien seurauksena. Peart katosi moottoripyörällään tien päälle, eikä postikortteja lukuun ottamatta juuri pitänyt yhteyttä bänditovereihinsa useaan vuoteen. Lee ja Lifeson kertovat pitäneensä bändin loppumista tässä vaiheessa jo täysin selviönä, mutta niin vain Vapor Trails tuli ja näytti toisin.

Bonusmateriaalista en kerro muuta kuin että sitä on ihan älytön määrä, ja että jos on pissahätä, ei kannata katsoa.

Ääni ilman soundia on vain kusista käkinää.

Levykokoelmani karttuu hitaasti. Samalla olen havainnut muuttuvani vääjäämättä myös harrastajana. Joskus 20 vuotta sitten äänentoistoksi riitti tupladekillä varustettu hevimankka, edes cd-ominaisuutta ei tarvittu. Elin pitkään siinä harhassa, että vain musiikilla on merkitystä, ja soundi on toisarvoinen asia. Toisaalta olin nappulana vakuuttunut, että liikennevaloja ohjaa joku tarkoitusta varten palkattu henkilö. Yritin sitten bongata liikehdintää joka risteyksestä, ei-mainittavin tuloksin.

Koska olen lähestyvän perhetapahtuman johdosta matkalla kohti selvästi vähempää omaa aikaa ja rahaa, olen ostellut alta pois ns. pakkohankintoja, kuten pari uutta kitaraa. Kolmas on tilattu, nätti punainen Stratocaster. Kiire on kova, rahaa ei ole, ja Saloran kuustonninenkin otti ja paukahti. Tämä merkitsee sitä, että minulla on hifijärjestelmänä tällä hetkellä todellinen kirpputorien unelma. Kaiuttimet ovat edesmenneestä Salorasta jääneet lohkareet, soundaavat hienolta, levysoittimena taas vanha Pioneer, joka ei ole mitenkään kovin erikoinen. Vahvistimen virkaa toimittaa vanha Beomaster 3000, joka olisi täydellinen vehje ilman liukukytkimien rahinoita. Näillä kyllä pärjää, mutta vain pärjää. Jotain olisi keksittävä, sillä jos haluan kuunnella Vitunmoista Pörinää, laitan Puhelinkoppia soimaan. Varsinaista cd-soitinta en omista lainkaan, mikä on hieman sääli yli tuhannen levyn kokoelman kannalta.

“Tarttis tehdä jotain”, sanoisi Mauno Koivisto jos lukisi. Lottovoiton varaan ei viitsisi kaikkea laittaa, ja oman pojan matka AC Milanin akatemiaan on vielä kaukana. Cd-soittimen saan kyllä kiinni Beomasteriin, ja liukukytkimet paranevat putsaamalla. Tämä on kuitenkin vain väliaikainen ratkaisu. Vinyylin rahina ei kaipaa seurakseen laitteiden aiheuttamia häiriöitä. Tilanne olisi hieman parempi, jos ihmiset viitsisivät pitää levyistään huolta. Intoilin Saaristomarkkinoiden kirpparipöydällä kun viimeiset käteiset menivät Cashiin. Into laantui, kun levy on niin sontainen, ettei kohinan taustalta tahdo erottaa edes yliterävää kitaraa. Menkää itseenne! Varsinkin sinä, Joakim Blockström, joka olet mennyt kirjoittamaan nimesi ainoaan orkkis-Cooperiini, Billion Dollar Babiesiin. Häpeä “Kati Rantala -77″, joka olet sotkenut muuten täydellisessä kunnossa olevan Piirpauke 2:n. Onneksi kynä ei vaikuta soundiin, mutta antaahan se yleiskuvaa levyjen saamasta kohtelusta.

Okki Nokki myy koneelliseen levyjen puhdistukseen tarkoitettua… no, konetta. Hinta on aika suolainen, mutta hifistelijöiden mukaan laite on erinomainen. Jahka saan soittimeni päivitettyä kohtuulliseen kuntoon, Okki Nokki löytää tiensä Pyhtäälle. Sitä ennen on tyytyminen Fairyyn, veteen ja mikrokuituliinoihin. Jälki on ihan hyvää näilläkin konsteilla, mutta kovin on työlästä puuhaa. Tietysti voisin olla vähän tarkempi, enkä vain ostaa kuraista levyä siksi, että siinä on hyviä biisejä. Pilalle mennyt levy on pilalla, eikä se siitä muutu, vaikka kannet olisivat kuinka hienot.

Pääministeri bilettää tänään ankarasti.

Klassista musiikkia ja suomirokkia kuunteleva pääministerimme Mari Kiviniemi tapaa tänään Bonon, ja suuntaa sen jälkeen U2:n keikalle Olympiastadionille. Tänään on uutisoitu laajasti siitä, kuinka pääministeri Kiviniemi tapasi käydä nuorempana usein rock-festivaaleilla, muttei koskaan tunnistanut artisteja. U2:n musiikkia valtakunnan kakkosnainen on sentään joskus kuullut. Ankara biletys kuulemma kuuluu pääministerin vakiopuuhasteluihin, mitä on hieman vaikea uskoa. Toisaalta, enpä olisi uskonut Vanhastakaan naissankariksi, joten annetaan Kiviniemelle tilaisuus näyttää tämä salattu villi puoli itsestään.

Aika kuluu, miespolvet vaipuvat unholaan. Suuret ikäluokat ovat jo väistymässä valtakunnan eliitistä. Vanhainkodeissa ei pian enää pukeuduta harmaaseen poplariin ja nappihattuun, vaan 60-lukulaisittain radikaaleihin svetareihin ja slipovereihin. Wau, joku saattaa jopa kuunnella Rollareita tai The Holliesia tietämättä tuon taivaallista vuodenajasta tai olinpaikastaan. Eivät soi Metrotytöt, kun Danny Show jalkautuu (rullaa) Mäntyrinteen palvelutaloon.

Minä jään eläkkeelle viimeistään vuonna 2040, jos minulta kysytään. EK:n mielestä sopiva aika olisi varmasti joskus 50-luvulla, jos silloinkaan. Toivottavasti saan palvelutalopaikan jostain asiallisten jätkien parista. Sellaisten, jotka pömistelevät Kiss-maskeissa pitkin käytäviä, syövät sipsejä ja pelaavat Fifaa. Laitettaisiin lastenlapset hakemaan kaljaa, eikä pihisteltäisi hakupalkan suhteen. Vaipanvaihtojen välissä voisi pyörittää lettiä Slayerin tahtiin, kunhan muistaisi laittaa tekohampaat lasiin ensin. Tukan paiskominen vain taitaa olla koko lailla akateemista tuohon aikaan, tai sitten hyvinkin kirjaimellista. Illan muistokerhossa kaivattaisiin Karjalan sijaan Blashyrkhiä.

Ehkä noina aikoina pääministeri on jo nähty jossain muuallakin kuin U2:n konsertissa tai Pori Jazzeilla. Jos kyseisen position haltija tulee omasta tuttavapiiristä, on voitu joskus nähdä jotain aika paljonkin hurjempaa. Itsehän olen ollut aina niin lössöposki, myös nuorempana, että kolina kaapissa on vain partavettä.

Adrian Smithin Iron Maiden!

En lähtenyt Sonisphereen, koska en vanhuuttani jaksa festareita, ellei niillä esiinny Kiss. Kaduttaa, sillä niin paljon olen kuullut ylistäviä arvioita myrskyn murjoman tunnelman ainutkertaisuudesta, ja siitä, kuin Adrian Smith ja Iron Maiden ottivat homman haltuun. Toinen syy oli se, ettei edellinen Maiden-levy, A Matter of Life and Death (AMOLAD), sisältänyt mielestäni ainuttakaan hyvää biisiä. Kuten moni muukin, myös minä lyttäsin kyhäelmän surkeana päätöksenä pitkälle uralle. Onneksi olin tavoilleni uskollisena väärässä, onhan bändissä sentään kitaristina Adrian Smith.

Uusin levy The Final Frontier on todella kova. Siis jopa hätkähdyttävällä tavalla, kun vertailukohdaksi asettaa AMOLAD:in. The Final Frontier ei kuitenkaan ole kovin paljon erilainen levy kuin AMOLAD, molemmat koostuvat pitkistä kappaleista, eikä mitään auringonlaskun hittiä olla lähdetty hakemaan. Biisit vain ovat aivan eri planeetalta, kekseliäitä ja maidenmaisia. Löysä läpsyttely on haluttu jättää taakse, voisin jopa kuvitella, että AMOLAD:in paskuudesta sisuuntuneena Harris on halunnut näyttää “vielä kerran”. Lisäksi mukana on Adrian Smith, oli myös edellisellä, muttei soittanut tosissaan.

Olen aina pitänyt Rime of the Ancient Marinerista ja Alexander the Greatista, ne ovat minusta edelleen Iron Maidenin kaksi parasta biisiä. Proge-tyyliin massiivinen mitta, vaihtelevat osuudet ja paikoin humoristinen (ei kylläkään kuulu progeen millään lailla) kerronta kuuluvat myös The Final Frontierilla. Lisäksi mukana on Adrian Smith. Harmittaa vain, että menin ensimmäisenä ostamaan kuvavinyylipaketin, jonka soundit ovat todella kehnot. Onhan se todella upea setti, mutta levyn pitäisi olla kuuntelua varten, vaikka Adrian Smith soittaakin joka biisissä. Spotifystä löytyy jo, joten cd:n voi ottaa haltuun sitten joskus. Muuten ei voi kuunnella autossa, mikä olisi viheliäistä.

Minä olen tänään hyvin iloinen, kiitos Adrian Smithin. Lähes yhtä iloinen kuin saadessani ensimmäisen Maiden-levyni silloin joskus, kun tuntui ettei mikään ole ikuista, paitsi Margaret Thatcher. Hiekkalaatikolla ei oltu kuultukaan Adrian Smithistä.

Minulla on erittäin hieno musiikkimaku, eikö olekin?

Muusikoiden.net sisältää levylistapalvelun, joka mahdollista nopean ja helpon kirjanpidon levyhyllyn sisällöstä – kategorioittaen jaoteltuna, mikäli sellaista haluaa. Minusta lista on kätevä, koska tykkään haalia kotiini levyjä mitä erilaisimmilta artisteilta. Osa on kuuntelussa enemmän, osa vähemmän, mutta mitään en kuitenkaan säilytä vain säilyttämisen ilosta. Levylistasta voi ottaa erilaisia tilastoja, minusta mielenkiintoisinta on seurata, kuinka monta levyä miltäkin artistilta on kokoelmiin eksynyt. Tässä oma Top-10:

Kiss (67)
Iron Maiden (26)
Rush (25)
AC/DC (22)
Eppu Normaali (16)
Van Halen (15)
Motörhead (14)
Metallica (14)
Slayer (13)
Judas Priest (13)

Listassa ei ole mitään varsinaisesti poikkeuksellista (paitsi että se vaikuttaa perin juurin tylsältä!), ja olen varma, että levylistan laatijan sukupuoli ja ikä pystytään noista melko hyvin päättelemään. Sekä tietysti se, että tällä kaverilla on mitä loistelian musiikkimaku! Eihän tuossa mitään indietä ole, mutta eipä tarvitse ollakaan (julkaisumäärät eivät riitä).

Muusikoiden.net kertoo, että kokoelmassani on levyjä peräti 450 eri esittäjältä, joka on kieltämättä enemmän kuin ajattelin. Paskaa ei ole paljon, mutta kaikki jotka ovat kuunnelleet Kissiä, tietävät ettei kammotuksiltakaan voi aina välttyä. Marginaalisin osasto on edelleen marginaalissa, eikä levenemisestään huolimatta sittenkään vie puoliakaan paperista.

Minä olen tavis.

Miksei Tero Vaaralla ole ystäviä?

Kaivaisin jälleen vanhan asian esille, koska se on mielestäni tärkeä. Kaikilla pitää olla ystäviä, jos niitä ei ole, on elämä vain puolikas elämä. Ei auta vaikka olisi bändi, ei auta vaikka olisi faneja – jos ei ole yhtään ystävää, ei ole ketään jonka kanssa jakaa ilot ja surut. Ei ketään.

Jos tällä tavalla aika ajoin muistutan, ehkä hän löytää ystävän, ystävän, joka häntä kuuntelee. Ystävän, joka häntä kuuntelee.

Immortal ei kuole koskaan.

Tämä ei ole varsinainen mainossivusto, mutta nyt menen ja lankean. Immortal julkaisee live-dvd:n 11.8.2010, eli ihan näinä päivinä. Nimeltään tämä suuri kulttuuriteko on Seventh Date Of Blashyrkh, ja jos jollekin on vieläkin epäselvää mitä moinen Blashyrkh mahtaa tarkoittaa, tässä rautalankaväännös:

Ostat, tai sitten itket ja ostat. FUCK THE SUN!!!