Levykokoelmani karttuu hitaasti. Samalla olen havainnut muuttuvani vääjäämättä myös harrastajana. Joskus 20 vuotta sitten äänentoistoksi riitti tupladekillä varustettu hevimankka, edes cd-ominaisuutta ei tarvittu. Elin pitkään siinä harhassa, että vain musiikilla on merkitystä, ja soundi on toisarvoinen asia. Toisaalta olin nappulana vakuuttunut, että liikennevaloja ohjaa joku tarkoitusta varten palkattu henkilö. Yritin sitten bongata liikehdintää joka risteyksestä, ei-mainittavin tuloksin.
Koska olen lähestyvän perhetapahtuman johdosta matkalla kohti selvästi vähempää omaa aikaa ja rahaa, olen ostellut alta pois ns. pakkohankintoja, kuten pari uutta kitaraa. Kolmas on tilattu, nätti punainen Stratocaster. Kiire on kova, rahaa ei ole, ja Saloran kuustonninenkin otti ja paukahti. Tämä merkitsee sitä, että minulla on hifijärjestelmänä tällä hetkellä todellinen kirpputorien unelma. Kaiuttimet ovat edesmenneestä Salorasta jääneet lohkareet, soundaavat hienolta, levysoittimena taas vanha Pioneer, joka ei ole mitenkään kovin erikoinen. Vahvistimen virkaa toimittaa vanha Beomaster 3000, joka olisi täydellinen vehje ilman liukukytkimien rahinoita. Näillä kyllä pärjää, mutta vain pärjää. Jotain olisi keksittävä, sillä jos haluan kuunnella Vitunmoista Pörinää, laitan Puhelinkoppia soimaan. Varsinaista cd-soitinta en omista lainkaan, mikä on hieman sääli yli tuhannen levyn kokoelman kannalta.
“Tarttis tehdä jotain”, sanoisi Mauno Koivisto jos lukisi. Lottovoiton varaan ei viitsisi kaikkea laittaa, ja oman pojan matka AC Milanin akatemiaan on vielä kaukana. Cd-soittimen saan kyllä kiinni Beomasteriin, ja liukukytkimet paranevat putsaamalla. Tämä on kuitenkin vain väliaikainen ratkaisu. Vinyylin rahina ei kaipaa seurakseen laitteiden aiheuttamia häiriöitä. Tilanne olisi hieman parempi, jos ihmiset viitsisivät pitää levyistään huolta. Intoilin Saaristomarkkinoiden kirpparipöydällä kun viimeiset käteiset menivät Cashiin. Into laantui, kun levy on niin sontainen, ettei kohinan taustalta tahdo erottaa edes yliterävää kitaraa. Menkää itseenne! Varsinkin sinä, Joakim Blockström, joka olet mennyt kirjoittamaan nimesi ainoaan orkkis-Cooperiini, Billion Dollar Babiesiin. Häpeä “Kati Rantala -77″, joka olet sotkenut muuten täydellisessä kunnossa olevan Piirpauke 2:n. Onneksi kynä ei vaikuta soundiin, mutta antaahan se yleiskuvaa levyjen saamasta kohtelusta.
Okki Nokki myy koneelliseen levyjen puhdistukseen tarkoitettua… no, konetta. Hinta on aika suolainen, mutta hifistelijöiden mukaan laite on erinomainen. Jahka saan soittimeni päivitettyä kohtuulliseen kuntoon, Okki Nokki löytää tiensä Pyhtäälle. Sitä ennen on tyytyminen Fairyyn, veteen ja mikrokuituliinoihin. Jälki on ihan hyvää näilläkin konsteilla, mutta kovin on työlästä puuhaa. Tietysti voisin olla vähän tarkempi, enkä vain ostaa kuraista levyä siksi, että siinä on hyviä biisejä. Pilalle mennyt levy on pilalla, eikä se siitä muutu, vaikka kannet olisivat kuinka hienot.
Löysin blogisi äskettäin, mielenkiintoisia juttuja! Olen samaa mieltä siitä, että ihmisten pitäisi kohdella levyjä paremmin. Kirppiksiltä löytyy vaikka kuinka naarmuisia levyjä, mutta kirjastojen cd-levyt vasta huonossa kunnossa ovat! Eräs ystäväni törmäsi jopa kerran kirjastossa cd-levyyn, johon edellinen lainaaja oli jollain konstilla äänittänyt omaa ääntänsä ja pilannut siten hyvän rockalbumin..
Kiitos kommentistasi! Ja todella, yllättävän moni on harvinaisen hölmö. Pätee dvd-vuokraamoihin, kirjastoihin… kaikkeen “yhteiseen” omaisuuteen. Bussipysäkit, bussit, puhelinkioskit… you name it.