Nocturnus – kaiken hyvän alku ja juuri.

Joskus jokin tapahtuma jää niin selvästi mieleen, että sitä voi käyttää ikään kuin majakkana muiden samoihin aikoihin tapahtuneiden asioiden hahmottamisessa. Vuonna 1991 olin automatkalla Helsingistä kotiini Vehkalahdelle, kun nykyisen asuinpaikkani kohdalla selailin perheemme venäläisen laatuauton radiokanavia. Vastoin koulussamme vaikuttaneiden epäsovinnaisten piirien “parempaa” tietämystä Ladan radiosta löytyi myös FM-vastaanotin.

Jokin mystinen ääni sai minut pysähtymään hetkeksi Radiomafia-kanavalle. En ole ihan varma, mutta miellyttäväsoundinen paasaaja saattoi olla Klaus Flaming. Puheen tauottua korviin tulvahti käsittämätöntä möykkää, sellaista infernaalista paahtoa, etten ollut moista aiemmin kuullut. Biisi oli nimeltään Lake of Fire, esittäjänään tuohon aikaan elämänsä vedossa ollut Nocturnus. Kanava vaihtui muiden autossa istujien vaatimuksesta melko pikaisesti, mutta minä olin myyty.

Tätä ennen hevi oli minulle yhtä kuin Metallica ja Iron Maiden. Sepulturaan ja Napalm Deathiin oltiin kavereiden kanssa vasta tutustumassa, mutta Nocturnus oli jotain aivan muuta. En tiennyt mistään mitään tuohon aikaan, ei ollut hajuakaan Metalliliitosta tai Floridan skenestä. Nocturnus oli juurikin floridalainen bändi, yksi monista noihin aikoihin pinnalle nousseen death metal -genren perustajista. Nocturnus ei ole niistä menestynein, mutta minulle ensimmäinen ja siksi kovin rakas. Myöhemmin kuvioihin astuivat Morbid Angel, Malevolent Creation ja Death, sekä muualta Floridaan asettunut Cannibal Corpse. Carcassia en ollut vielä kuullut, Beavis and Butt-head oli tutustuttava minut Heartworkiin, samoin kuin Slayeriin hieman myöhemmin. Kuka vielä väittää, että piirretyt olisivat roskaa?

Ehkä dramaattiset vokaaliosuudet olivat syy siihen, että kaikki äärimmäinen metallimusiikki aluksi nauratti. Cannibal Corpsen huvittava kurnutusta etäisesti muistuttava ulosanti oli kaikkein hilpeintä kuultavaa. Pian aloin kuitenkin erottaa musiikista myös syvällisempiä ulottuvuuksia. Aloin janota lisää tietoa näistä kiehtovista yhtyeistä, ja Hit Parader, Kerrang! sekä ansaitusti legendaarinen Metal Hammer toimivat korvaamattomina tietolähteinä, internetiä kun ei tietenkään tuohon aikaan ollut varsinaisesti olemassa, ainakaan samanlaisena “informaation supervaltatienä” kuin tänään.

Mukaan tulivat pikkuhiljaa Possessed, Deicide, Cynic, Atheist ja Pestilence – kaikki loistavia bändejä loistavalta aikakaudelta. Deathia lukuun ottamatta (enkä ole ihan varma Possessedista) lähes kaikki mainitsemani bändit ovat jollain tavalla edelleen aktiivisia, tai ovat ainakin olleet vielä 2000-luvullakin tapetilla. En kuitenkaan ole juurikaan jaksanut käydä keikoilla, vaan olen jättänyt naatiskelun kotiolosuhteisiin, sekä tietysti loimottanut kyseisiä orkestereita aina kun siihen on ollut mahdollisuus. Nytkin.

Ruotsalaisesta deathista en ole oikein koskaan innostunut, paitsi Entombedista, Meshuggahista, Edge of Sanitystä sekä Dan Swanön Moontowerista. Jotenkin göteborgilainen ahdistuneisuus tuntui falskilta ja liian kliiniltä. Miten ruotsalainen “folkhemmets medborgare” voisi tehdä uskottavasti mitään muuta kuin Ace of Basea tai Cardigansia? Olin kiihkeästi tätä mieltä pitkään, vaikka samaan aikaan jumaloin Destroy/Erase/Improvea, sekä Swanön moog-soundia.

Tajunnanvirran katkaisemiseksi loppuun vielä tuo erään herätyksen aikaan saanut Nocturnuksen Lake of Fire. Aika maaniset kiipparit, eikö vaikka?