Kirjoitanpa tänne pitkästä aikaa. Musiikkiharrastus vie niin paljon aikaa, ettei ole ollut sopivaa saumaa hehkuttaa. Nysse loppu ***tana!!!
Hyvään bändiin pääsemisen jälkeen on tapahtunut asioita, joiden luulin olevan jo kaukana teini-iän tavoittamattomassa horteessa. Paitsi että olen löytänyt erinomaisen “uuden” kitaramerkin, Indien (tuli ostettuakin sellainen, IPR First Anniversary, Googlesta voitte etsiä), olen keksinyt sille oivallisen käyttötarkoituksen: treenaamisen. Seikon hermojaraastavalla äänellä varustettu metronomi katosi takavuosina, luultavasti tuottamuksellisesti, mutta nyt oli pakko hommata uusi. Merkki on Korg, ääni yhtä ärsyttävä, mutta käyttö silkkaa hekumaa.
Enkä tarkoita hekumalla nyt sitä euforista tunnetta, kun kolmenkymmenen asteen pakkasessa kusihätä yltää kliimaksiinsa, ja kehon valtaa lapsuudesta tuttu lämmön tunne. Sekin on lyömätöntä, mutta vielä ihanampaa on havaita, että treenaaminen kannattaa edelleen, vaikka ikä on lähempänä neljää- kuin kahtakymppiä. Perustekniikkaharjoituksissa kun juju on siinä miten tekee, ei siinä mitä tekee. Kerralla oikein, riittävän rauhallisesti, huolellisesti ja ahnehtimista vältellen… ja tuloksia syntyy kuukaudessa, vaikka treenaamiseen uhraisi niinkin vähän aikaa kuin esimerkiksi minä teen (noin tunnin-kaksi päivässä).
Olenhan minä aina jotenkuten osannut soittaa, mutta olen karsastanut voimakkaasti “muusikkoutta”. Muusikkous kun oli mielestäni epäsoittajuutta, epäcooliutta ja epätoivoista – kaikki samassa paketissa. Kuinka väärässä olinkaan. Sen sijaan että löisin itseäni itkien, olen päättänyt korjata asian. Ei enää kaihoisia kesäiltoja loman viimeisinä päivinä, tyyntä vettä ja itsetuhoisia ajatuksia, “entä jos olisin silloin teininä malttanut harjoitella”. Koskaan ei ole liian myöhäistä.
Treenaamisen ja bluesin myötä myös jazz avautuu. Sointuharmonian perimmäisen ajatuksen hoksaamisen ja modaalisuuden ymmärtämisen jälkeen se on suorastaan välttämätöntä.
